Sairaan rakas elämä

Imusolmukesyövän ja leukemian kokenut mies kirjoittaa

torstai 25. elokuuta 2016

Love story 3

Hannu tunsi itsensä yksinäiseksi ja paneutui opintoihinsa. Hän oli alkanut epäillä pääaineensa taidehistorian kenttäkelpoisuutta työmarkkinoilla. Kulttuurihistoria voisi olla parempi, koska kulttuuri tarkoittaa melkein mitä vain. Hannun mielestä nykyisyyttäkin voisi tutkia, koska siitähän historia syntyy.

Onneksi hän ei ollut saanut taidehistorian gradun eteen juuri mitään aikaan. Kulttuurihistorian valitseminen merkitsisi runsasta kotimaan matkailua, koska sitä voi opiskella vain Turun yliopistossa.  Mikäs sitä on junassa istuessa. Ajan voisi käyttää opiskeluun. Tarvitaankohan jokin ihmeen JOO-sopimus vai joutuisiko hän hakemaan opiskelupaikkaa.

Hannu ei tiennyt, missä kulttuurihistorian laitos sijaitsee. Ainakin yliopiston päärakennus ei sijaitse kovin kaukana Kupittaan asemasta. Hannu muisteli, että entinen, puinen asemarakennus napottaa edelleen radan vieressä, mutta hän ei ollut varma.

Hannu oli myös pohtinut taisteluvalmiutensa vahvistamista kaupallisilla tiedoilla. Niitä hän voisi hankkia Itä-Pasilassa olevan kauppaoppilaitoksen iltapuolella. Yliopistoon hän voisi tehdä gradun jostakin liike-elämään liittyvästä kulttuuri-ilmiöstä. Ei pidä kuitenkaan rönsyillä liikaa, ettei tukehdu. Hän päätti tutkia ensin kulttuurihistorian opiskelumahdollisuudet.

Hannu oli nähnyt Liisaa vain ohimennen seuroissa ja iltakylissä. Pinnallisia kuulumisia oltiin vaihdettu. Liisan elämä kuulosti läkähdyttävän kiireiseltä, yhtä tutkimista. Hän kaipasi Liisan seuraa, vaikka hän ei kokenutkaan heidän pystyneen avaamaan toisilleen syvimpiä ajatuksiaan.

Hannu ei viihtynyt aina miesseurassakaan. Sfinksejä, jotka puhuvat autojen latureista ja ties mistä. Hän tunsi itse vahvistavansa stereotypiaa, koska piti tällaisissa tilanteissa haarniskan yllään. Autoista hän ei ymmärtänyt paljoakaan, mutta joskus keskustelut olivat sukeltaneet syviin vesiin ja se oli ollut virkistävää.

Liisa oli ajautunut upottavaan rämeikköön, kahden tutkimuksen loukkuun. Hän oli huomannut tekevänsä gradua ja väitöskirjaa yhtä aikaa. Yö ja päivä eivät enää juurikaan eronneet. Silmien alla oli tummat pussit ja olemuskin aavemainen. Hän oli unilääkekierteessä ja jos hän halusi rentoutua kunnolla, hänen oli pysäytettävä ajatusmyllynsä Diapamin avulla. Silloin tekstin tuottamisesta ei tullut mitään eikä hän kehdannut näyttää naamaansa kenellekään, saati sitten soittaa. Puhuminen pätki kuin päihtyneellä.

Liisa oli kerran erehtynyt kirjoittamaan Hannulle lyhyen sähköpostiviestin ollessaan Diapamin vaikutuksen alaisena. Hän oli laittanut salasanansa viitekenttään ja hoiperrellut pari riviä leipätekstiä väsymyksestään. Myöhemmin hän ymmärsi vaihtaa salasanansa. Hannulta vanha ei vuotaisi mihinkään, mutta nettiin ei voi luottaa.

Liisa ei ollut malttanut olla laajentamatta väitöskirjatyönsä tutkimusongelmaa. Hän halusi nostaa esiin myös muita muuttamiseen liittyviä motiiveja kuin muiden sanomisten innoittamat. Aihepiirillä oli hänestä suuri yhteiskunnallinen merkitys. Hän halusi saada tulokset mahdollisimman pian haastamaan valtakunnan aluepolitiikkaa. Hän raatoi kuin hevonen liian ison tukkikuorman edessä. Jos tämän jaksat, niin tuonkin. Lisäpöllit kolahtelivat kuorman päälle.

Hannu oli hyvin huolestunut Liisan voinnista viime näkemän ja salasanatöppäyksen jälkeen. Näinköhän tuo pimahtaa? Hän oli pannut merkille outoja piirteitä Liisassa. Hän tuntui jatkuvasti tarkistelevan, että kaikki tavarat ovat tallessa. Lähtiessään kotoa, hän varmisti ties kuinka monta kertaa ettei hellan levy jää päälle.

Liisan pää jyskytti, kiire, kiire, pian, pian. Hänen on vain jaksettava. On taottava kun rauta on kuuma. Levätään sitten haudassa, hän tuli joskus ajatelleeksi. Ei ainakaan Widoria. Kaikki aikanaan, jos elää saa. Joskus hän unelmoi pitkästä äitiyslomasta, mutta ymmärsi ettei sellainenkaan helppoa ollut. Hän harmitteli ettei voi anoa vuorotteluvapaatakaan, kun on työvuosia kertynyt niin vähän. Eläkekin karttui kehnosti tohtorikoulun pienillä tuloilla.

Professorikin hiillosti, tosin lempeästi. Häntä kiinnosti Liisan tutkimusten ansaitsema julkisuus. Se olisi hyvin toivottavaa hänen laitoksensa rahoituksen kannalta.

Hannu oli käynyt pari kertaa Turussa luennolla. Hän kävi Jaakopinpainia itsensä kanssa. Tämä vie liikaa aikaa. Hän tunsi vastuuta Liisasta. Toisaalta hän koki olevansta Liisalle kuin tinasotilas, joka otetaan hyllyltä silloin kun huvittaa. Hän ajatteli vastuun kumpuavan hänen tunteistaan Liisaa kohtaan. Vaikka ne horjuvat ja muljahtelevat sinne tänne, hän koki niiden olevan hänen sydämensä ääni.

Eräänä lauantaiaamuna Liisa soitti Hannulle. Hän oli aivan suunniltaan. Minulla ei ole ketään muuta! Tule pian tänne. Kaikki on lopussa! Minulle on määrätty saikkua. En saa tehdä mitään enkä pystyisikään. Kaikki romahtaa. Mistä minä saan rahaa, jos ei ole tuloksia? Hän kertoi takellellen kuinka hän oli kirjoittanut ulos haastatteluäänitteitä ja järjestellyt papereitaan. Sitten hänen psykofyysinen minänsä oli leikannut kiinni.

Liisä jaksoi vaivoin tulla avaamaan oven, Sitten hän makasi apaattisena vuoteessa viltti päällään ja käännähteli välillä hermostuneena.

Hannu istui tuolilla sängyn vieressä ja kuiskutteli ettei väitöskirja mihinkään karkaa. Tee se valmiiksi vaikka eläkkeellä. Työsi tulokset tulevat aina herättämään kiinnostusta.  Minun on pakko jatkaa, kirkaisi Liisa, mutta rauhoittui sitten.

Nyt on levon aika. Hannu hyräili hiljaa lapsuutensa tuutulauluja. Sitten hän muisti kuinka äiti oli kutittanut hänen kättään ja se oli tuntunut mukavalta.

Hannu rapsutti varovasti Liisan kämmenen pohjaa. Tämän silmät painuivat kiinni ja hän nukahti syvään uneen. "Prinsessa ruusulinnassa, linnassa, ..."



4 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Kiitos mutta jatkoa jatkoa enemmän jatkoa.

Heikki Honkala kirjoitti...

Jatkoa on jo, mutta pitää täydentää ja saada julkaisukelpoiseksi.

Anonyymi kirjoitti...

Huikeeta! Milloin lisää...???

Heikki Honkala kirjoitti...

Jahka minä tästä ... täytyy yrittää rauhoittaa päätä.