Sairaan rakas elämä

Imusolmukesyövän ja leukemian kokenut mies kirjoittaa

keskiviikko 31. elokuuta 2016

Love story 8

Liisa oli menossa tapaamaan psykiatria Forumissa olevalle lääkäriasemalle. Hän istuutui vapaalle tuolille odotustilaan, jossa oli myös infopiste. Vastaanottoajan oli määrä alkaa kahdelta. Kello oli varttia vailla. Liisa upposi mietteisiinsä.

Liisa havahtui huomaamaan, että kello on kymmenen yli kaksi. Häntä alkoi hermostuttaa. Jos psykiatri lopettaisi Liisan vastaaottoajan silloin kun sen on määrä loppua, Liisa ei saisi kaikkea, mitä hänelle kuuluu. Se olisi väärin Hannua kohtaan, joka oli tekstaillut haluavansa maksaa Liisan psykiatrikäynnit. Liisa oli lopulta antanut periksi.

Liisa meni infotiskille ja mainitsi vastaanottoajan viivästymisestä. Kello oli jo vartin yli. Asiakaspalvelija sanoi lääkärin kyllä kutsuvan aikanaan sisään. Mutta kun aikani piti alkaa jo kahdelta, intti Liisa. Voihan koputtaa olelle, vastasi asiakaspalvelija, joka ei osannut päättää, sinutellako vai teititellä.

Liisa meni koputtamaan psykiatrin ovea. Ei vastausta. Hän palasi tuolilleen. Kohta ovesta tuli joku tuulipuku, joka käveli pois. Pian ovi avautui, esiin tuli pitkän roteva mies, joka mainitsi Liisan sukunimen. Hän katsoi hieman ärtyneen näköisenä Liisaa, kun tämä nousi tuoliltaan.

Liisa kertoi voinnistaan. Hän oli huomannut, että Cipralex vaikuttaa jotenkin. Hän oli jaksavampi, mutta neurooseihin lääke ei ollut purrut.  Välillä minun mieleni alkaa vaeltaa pakonomaisesti menneisyydessä, kaukanakin, Liisa kertoi. Se etsii jotakin, mitä en haluaisi nähdä. Välillä se rimpuilee jonkin yksittäisen asian kimpussa. Ne ovat sellaisia tilanteita, joissa minun olisi pitänyt toimia toisin. Tunnen syyllisyyttä ja mietin mitä minun pitäisi tehdä.

Lääkäri teki kysymyksiä ja Liisa yritti koota ajatuksiaan vastauksiksi. Vasemmalla seinustalla oli hylly, jossa oli lääkärin kirjoittamia alan teoksia. Lääkäri mainitsi jossakin sivulauseessa ajatelleensa kirjoittaa siitä ja siitä aiheesta. Hänen ilmeensä odotti kehuja aiheesta. Katos vain, sanoi Liisa, kun ei muuta keksinyt.

Psykiatri sanoi arvelevansa, että Liisa on jo saanut Cipralexistä sen, mitä siitä voi saada. Edellisellä kerralla tehty testi oli osoittanut keskivaikeaa masennusta. Cipralex oli selvästi auttanut, mutta lääkäri sanoi kirjoittavansa nyt uuden reseptin. Sertralin voisi osua paremmin noihin pakko-oireisiin.

Kauhea sana - pakko-oire - oli nyt sanottu ääneen, ajatteli Liisa. Pakko katsoa totuutta silmiin. Niin se vain on. Kyse on kuulemma kompulsiivisesta käyttäytymisestä. Kuulostaa hienommalta, mutta samaa se tarkoittaa.

Liisa nousi lähteäkseen. Ovi sulkeutui hänen takanaan. Hän tutki saamiaan papereita ja huomasi, että hän oli saanut vain yhden sairauslomatodistuksen. Hänen mielestään tarvittaisiin kaksi, toinen Kelaa varten. Hän palasi ja koputti ovea. Lääkäri sanoi laittavansa todistuksen suoraan Kelaan, joten yksi riittää asiakkaalle. Han vaikutti taas ärtyneeltä. Kummallista ettei ammatti-ihminen kestä potilaansa oireita, päivitteli Liisa mielessään kävellessän kohti ulko-ovea.

Liisaa ei huvittanut mennä kotiin. Käyn kahvilla jossakin ja keksin jotakin illaksi.

Ei kommentteja: