Taidepiireissä saateetaan puhua hieman ylimielisesti sohvan yläpuolelle tarkoitetuista teoksista. Ilmauksella tarkoitetaan teoksia, joita ostetaan tuomaan koteihin viihtyisyyttä.
Kunnon taiteilijan ajatellaan luovan teoksia, jotka puhuttelevat ns. taidemaailmaa. Tällaiset teokset ovat kokeilevia, ne ottavat kantaa ja ovat taidemaailmassa vallalla olevien arvojen mukaisia. Näillä teoksilla yritetään päästä taidemaailman portinvartijoiden suosioon. Erilaiset arvioijat ja arvioijaryhmät pohtivat, keitä voidaan päästää eteenpäin alalla. Alan liitoissa pohditaan, keitä hyväksytään jäseniksi. Kuraattorit valitsevat tekijäitä ja teoksia näyttelyihin. Samaa tekevät galleristit. Kriitikoiden artikkeleilla on oma merkityksensä.
Eilen kuulin jonkun taiteilijan jopa tekevän eri nimellä sohvanpäällisteoksia. Niillä ansaitaan rahaa. Muilla rakennetaan ansioluetteloa.
Gallerioiden toiminta perustuu taiteilijoiden ottamaan riskiin. Taiteiijat sitoutuvat maksamaan kiinteän summan näyttelyajasta ja mahdollisesti sen lisäksi provision myynnistä. Galleristit markkinoivat näyttelyä, mutta myynti voi silti jäädä vähäiseksi. Voi olla, että yhtään teosta ei mene kaupaksi. Taiteilijan hyöty on tunnettuisuuden lisäys ja rivi cv:en.
Jos taiteilija haluaa rakentaa uskottavaa ansioluetteloa, hän voi joutua järjestämään vuosikausia näyttelyjä ilman tuloja. Voi olla, että hän joutuu tekemään muuta työtä rahoittaakseen näyttelyjään. Tällainen ei kuitenkaan takaa jäsenyyttä liitoissa.
Monella taiteilijalla ei ole valmiuksia tai halua markkinointiin ja myyntityöhön. Tämä olisi kuitenkin mahdollista. Minä muistan lapsuudestani, kun meillä vieraili silloin tällöin taidekauppias Saikkonen. Hän hurautti komean autonsa pihaan ja kysyi, voisiko kantaa tauluja sisään katsottavaksi. Hän uskoi, että opettajat ostavat tauluja ja selvitti, missä heitä missäkin kunnassa asuu. Kun isäni oli opettaja, olimme listalla. Vanhempani ostivatkin häneltä tauluja. Oli erinomaista palvelua, kun töitä saattoi sovittaa suoraan seinälle. Ne olivat valmiiksi kehystettyjä.
Oletan, että Saikkonen hankki teokset suoraan taiteilijoilta myyntitiliin eli nämä saivat osuutensa sen mukaan kuin kauppa kävi.
Ehkä taiteilijat voisivat itsekin toimia kuten Saikkonen. He luultavasti myisivät huomattavasti enemmän kuin muilla keinoin. Se huono puoli asiassa on, että ansioluetteloon ei kerry rivejä.
Intuitiivisesti tuntuu siltä, että jos taiteilija haluaa oikeasti elää työllään, hän joutuu pysyttelemään taidekentän ulkopuolella. Siihen ei moni rohkene ryhtyä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti