Yhden teoksen synty kenttäolosuhteissa

Maalaaminen on joskus extreme-laji. Tänään kävi niin. Oli luvattu ajottaisia sadepuuskia ja niin kävi. Kävin ilmoittautumassa Kahvila Ekbergin yläkerrassa. Menin sitten etsimään Lasipalatsin nurkilta paikkaa, jossa olen joskus ahertanut minua miellyttävän näkymän kanssa. Ettei olisi Suomen kansallismaisemaa tämäkin. Edellisellä kerralla Lasipalatsilla oli eiryinen merkitys sommitelmassa, mutta nyt en saanut sitä sijoittumaan siten. Yksi syy saattoi olla, että katsoin työskentelypisteen puun alta sateen varalta.

Valitettavasti ihan läheltä ei löytynyt parkkipaikkaa ja sain auton ensin Taidehallin kohdalle Nervanderinkadulle, joka on valitettavasti kakkosparkkialuetta eli taksa on kaksi euroa tunnissa. Auton sijoitus merkitsi myös sitä, että jouduin keräämään tavarat mukaani käydessäni lounaalla ja kahvilla.

Puu suojasikin pikku sateelta, mutta yksi puuska oli aikamoinen ja sen aikana piti keskeyttää homma.  Sade taisi pudottaa veden lisäksi myös puusta moskaa paperilleni. Alkoi tuntua ettei hommasta tule mitään. Kastelin tosin muutoinkin paperia.

En oikein pidä akavarellipapereista, koska ne ovat niin pehmeitä, että niihin on hankala piirtää. Minulla maalaaminen on perustaltaan piirtämistä. Tässa tapahtumassa piti keskittyä vesiväreihin. Koen sekatekniikat enemmän omikseni, koska niissä voi selvemmin yhdistää piirtämistä ja maalaamista. Kovalla piirtovälineellä saan paremmin omanlaiseni otteen tekemiseen. Tässä teoksessa käytin pääasiassa akvarellikyniä, mutta nekään eivät ole oikein piirtovälineitä.

Minulla oli jopa vaikeuksia saada väriä tarttumaan paperiin. Jotenkin sain hommaa töpötettyä eteenpäin. Valitettavasti paperi jäi aika sotkuiseksi.

Eräs varttunut ohikulkija oli sitä mieltä, että paikkani on vaarallinen ja minut voidaan ryöstääkin. En osannut pelätä. Ulkona maalaamisessa on sekin mukava puoli, että ohikulkijat kommentoivat tekmistäni.

Tässä näkymässä yksi minua viehättävä tekijä on lyhtypylväiden rytmi. En tosin saanut sitä siirrettyä tähän sotkuiseen työhöni. Mietiskelin kuvataiteen ja musiikin rytmin suhdetta toisiinsa. Jos maalauksen rytmi on hyvä, voiko objektien fyysisen etäisyyden muutta ajaksi siten, että rytmi kuulostaisi hyvältä myös musiikkina?

Kun vertaan alempaa ja ylempää kuvaa, voin todeta, että nuo roikkuvat liikennemerkit olisivat saaneet jäädä pois. Siinä ne nyt kuitenkin ovat.

Koska teokset piti toimittaa Ekberg Extraan viiteen mennessä, täytyi teoksen katsoa olevan valmis, kun aika koitti.

Tilaisuuden toimitsijat ripustivat teokset seinille ja avajaiset pidettiin kuudelta.  Hain tässä välissä vaimoni mukaan tilaisuuteen. Ensin puhui Suomen Akvarellitaiteen yhdistyksen puheenjohtaja Taina Rasi ja sitten näyttelyn avasi MTV:stä eläköitynyt uutisnakkuri Urpo Martikainen, joka on innokas akvarellisti. Rasi kertoi, että taphatuma on hänen ideansa ja että se pidettiin nyt neljännen kerran. Osallistujia oli 90. Tarkoituksena on hakea ensi vuonna Helene Schjerfbeckin syntymäpäivää eli heinäkuun kymmenettä liputuspäiväksi Suomen kuvataiteen päivänä siten, että sitä liputettaisiin ensimmäisen kerran Suomen satavuotisjuhlavuonna 2017.

Olin yllättynyt, kun vaimoni tunnisti heti melkoisen teosmäärän joukosta, mikä oli minun työni, kun tuli sen kohdalle. Ajatella, että oma kädenjälki voi olla noin erottuva.

Näyttely on avoinna vielä huomenna Ekberg Extrassa Bulevardi yhdeksässä (2. kerros) klo 9-18.