Kuvataide on niin esoteerinen ala, että moni varmaan tuntee itsensä epävarmaksi taidenäyttelyissä. Saattaa herätä mieleen tarina keisarin uusista vaatteista. Onko kyse täydestä bluffista, jota harva uskaltaa kyseenalaistaa itsensä nolaamisen riskin vuoksi?
Itse olen tyytyväinen siihen, että joistakin näyttelyistä jää jonkinlainen lievä euforian tunne ja halu tehdä itsekin jotakin. Se kertoo minulle, että jotakin merkityksellistä tässä täytyy olla. Se miksi jokin taide puhuttelee ja toinen ei, on kovin vaikeasti selitettävissä. Ollaan intuition maailmassa.
Joku taiteilija saattaa osata ottaa kantaa niin raikkaalla tavalla, että se koskettaa. Muistan, että eräässä ARS-näyttelyssä oli fillari, johon oli ripustettu valtava määrä muoviastioita. Joku eteläamenrikkalainen tienasi leipänsä tai ainakin osan siitä siten, että keräsi tällaisia astioita ja myi niitä sairaaloihin. Hieno teos, mutta ei sovellu tavallisen ihmisen sohvan yläpuolelle.
Ehkä vuosi pari sitten Kiasman vitoskerroksessa oli vaikuttava ääniteos. Tilassa oli hyvin runsaasti kaiuttimia ja niillä saatiin aikaan voimakas vaikutelma lintuparven lentämisestä. Pidin teoksesta kovasti. En muista tekijää.
Teoksen ansiot saattavat olla myös siinä, että se kommentoi taidehistoriaa ja tuo siihen jotakin uutta. Tämän sisäistäminen onnistuu vain, jos tuntee taidehistoriaa, ehkä ei sittenkään. Jotkut teokset tuntuvat tarvitsevat käyttöohjeen. Minusta on ihan paikallaan tarjota sellainen, jos se auttaa saamaan paremman elämyksen.
Väriteorian tunteminen antaa myös yhden tavan lähestyä teoksia.
Minusta teoksen äärelle voi myös mennä ymmärtämättä siitä yhtään mitään, mutta antamalla sille mahdollisuuden vaikuttaa. Olen nähnyt Emmassa Ahti Lavosen teoksia ja pitänyt niistä, vaikka en tiedäkään, mitä niillä halutaan ilmaista.
Tärkeintä minusta on, että ei sulje teosta etukäteen pois omasta maailmastaan olettamalla, että siinä ei nyt vain olen mitään substanssia. Kannustan menemään teoksen äärelle avoimin mielin. Sen seurassa voi tulla hyvä mieli, vaikka ei ymmärtäisikään miksi.
Olen joskus hämmästynyt sitä, että joku tuntemani henkilö, joka käsitykseni mukaan ei harrasta erityisemmin taidetta, on analysoinyt omaa teostani hyvin syvällisesti. Olen myös halunnut olla nöyrä siten, että jos joku pitää teoksestani, jota itse en pidä onnistuneena, haluan kunnioittaa hänen mielipidettään. Miksi minun mielipiteeni olisi hänen kantaansa tärkeämpi. Hän voi nähdä teoksessa jotakin, mitä minä en näe.
Minä vastustan jakoa sohvanpäällistaiteeseen ja "oikeaan" taiteeseen. Ei ole yhtä oikeata tapaa suhtautua taiteeseen. Taide on vuorovaikutusta.
Kuvataide ei ole bluffia, mutta sen joukossa voi sitä olla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti