Saako kuolemaa kaivata? Helposti neuvotaan, että ei kuolemaa pidä ajatella, se tulee kyllä aikanaan. Pitää keskittyä tähän hetkeen ja nauttia siitä.
Kristillisestä näkökulmasta kuitenkin ajatellaan, että maallinen elämä on kärsimystä ja Taivaassa on oleminen autuaallista. Otetaan vaikka virsi Kirkasta, oi Kristus meille (301) tarkasteluun, niin huomaamme kuolemaa kuvattavan toisessa säkeistössä sanoilla "Synkeys nyt hajoaapi, yöstä päivä valkenee". Viidennessä säkeistössä lauletaan, että "Katsellessa rauhan rantaa, kaipuu täyttää sydämen".
Kuoleman kaipaaminen on tuon virren näkökulmasta aivan normaalia kristityn elämää. Nykyään se tuntuu olevan hyvin epämuodikasta. Ehkä ajatellaan ratkaisukeskeisesti, että jos jokin tuntuu elämässä epämieluisalta, asia pitää vain korjata. Omnipotentti ihminen pyrkii jatkuvasti hyviin fiiliksiin.
Nykyihminen ei halua olla vanhus vaan elää täysillä loppuun asti. Ei siihen kuvaan kuoleman kaltainen anomalia sovi.
Jo pakanalliset kreikkalaiset kaipasivat Thanatosta.
Kuoleman merkitys muuttui minulle, kun sairastin syövän. Kuolema on luonnollinen osa elämää. Välillä kaipaan sitä kuin ystävää, välillä en. Tietysti tämä pohjautuu siihen, että uskon minulle käyvän kuolemassa hyvin.
1 kommentti:
Poistin epäasiallisen kommentin.
Lähetä kommentti