Näinhän se menee. Jari Sarasvuo todisti asian ytimekkäästi jossakin radio-ohjelmassa, muistako isovanhempiesi vanhempien nimet. Useimmat eivät muista. Minä muistan, mutta olenkin poikkeuksellisen kiinnostunut juuristani.
Kun viimeinen minut tietävä tai muistava kuolee, minua ei ole enää edes muistoissa. Kukaan ei muista miltä näytin, miten puhuin tai elehdin.
Useimmat eivät muista isovanhempien vanhempia, koska eivät ole heitä koskaan nähneet.
Olen huvikseni kaivellut tietoja äitini puolen juuristani, nyt kun olemme vaimoni kanssa ajelleet paikkakunnilla, joilla esivanhempani ovat asuneet. Lainasin eilen kirjastosta kasan paikallishistorioita. Äitini kautta tiedän, että mummoni isoisä Eric Sjöberg toimi hattumaakarina Naantalissa 1800-luvulla. Kerttu Innamaan Naantalin historia III, joka kertoo ajasta Suomen sodasta eteenpäin, ei tiedä hänestä mitään. Teoksessa mainitaan, että "Hatuntekijöitä Naantalissa oli toisinaan yksi, toisinaan kaksikin ja heillä pari kisälliä tai oppipoikaa. Kuuluisimmat tämän alan mestarit olivat Hacklinit, isä ja poika, jotka suomalaisesta lampaanvillasta valmistivat hattuja ja jäniksennahkaisia karvalakkeja. Vuodet 1832-74 olivat heidän toiminta-aikaansa , jolloin he myivät hattuja katukaupassaan ja varsinkin markkinoilla." Teos tietää myös, että teollinen valmistus lopetti tällaisen hattumaakariuden. Tämä selittänee sen, että hänen pojastaan Axelista tuli suutari eikä hattumaakari.
Perimätieto kertoo, että Sjöberg olisi valmistanut karvalakkeja tsaarin armeijalle. Jos hänellä ei ollut juuri muita asiakkaita, on ymmärrettävää, ettei häntä muisteta, vaikka hän on 1829 syntyneenä varmaan toiminut samaan aikaan Hacklinien kanssa.
Voisin joskus tutkia, löytyisikö jostakin arkistoista tietoja kiltojen tai ammattiyhdistyksien jäsenistä tuolta ajalta.
Tämäkin case Sjöberg vahvistaa muistomme katoavaisuutta.
Tilanne on muuttumassa siltä osin, että nykyihmisistä otetaan runsaasti valokuvia ja videotakin. Jos näitä jää käyttökelpoiseen formaattiin, tulevaisuudessa juuristaan kiinnostuneilla on mahdollisuus saada lujempia mielikuvia esivanhemmistaan. En ole nähnyt Eric Sjöbergistä edes valokuvaa, hänen pojastaan Axelista jo olen. Tämä jää nähtäväksi. Ei ole varmuutta formaattien käyttökelpoisuudesta tulevaisuudessa eikä myöskään siitä, ovatko monetkaan ihmiset kiinnostuneista juuristaan.
Veikkaan, että muistot jatkavat kuolemistaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti