Isäni on Karjalan siirtolainen, joka teki evakkomatkansa lapsena. Isovanhempieni perheen ensimmäinen pitkäaikaismajoituspaikkan oli huone erään pienehkön Pohjanmaan paikkakunnan kirkonkylässä olevan osuuskaupan yläkerran huoneeseen. Sieltä he siirtyivät myöhemmin eräällä toisella paikkakunnalla olevaan maalaistalon vapaana olevaan toiseen päätyyn. Sieltä he palasivat kotiin Karjalaan jatkosodan aikana.
Toisella evakkomatkallaan he päätyivät ensin Keski-Suomeen asumaan erään maalaistalon toista päätyä. Sieltä he muuttivat aikanaan hankkimalleen pika-asutustilalle.
Isovanhempieni perheen evakkomatkat eivät olisi olleet mahdollisia elleivät yksityiset ihmiset olisi tarjonneet heille majoitusta pitkiksikin ajoiksi.
Suomi oli tuolloin köyhä, sodan runtelema maa. Pakolaisilmiö aiheutti kitkaa ja evakkoja vieroksuttiinkin heidän oudon murteensa vuoksi. Kaikesta huolimatta massiivinen majoitus- ja asutushanke oli menestystarina. Se ei olisi onnistunut mitenkään ilman yksityisten ihmisten hyväntahtoisuutta ja uhrauksia.
On mieltä lämmittävää huomata, että yksityiset ihmiset ovat nytkin alkaneet avata kotinsa ovia pakolaisille. Olisi helppo sysätä tämä Euroopan pakolaishaaste täysin yhteiskunnan harteille. Luulen, että haasteesta ei mitenkään selvitä kunnialla ilman yksityisten ihmisten uhrauksia.
Suomi on tämänhetkisistä taloudellisista ongelmistaan huolimatta hyvin rikas maa maailman mittakaavassa ja verrattuna sota-ajan Suomeen.
Nyt saatetaan vedota siihen, että Suomessa on yhä köyhiä ja siksi ei pitäisi pakolaisia ottaa Suomeen. Niin oli sota-aikanakin. Siitä huolimatta Suomi pystyi ottamaan vastaan 400.000 pakolaista. Äitini perhe asui länsisuomalaisessa kaupungissa. Evakkomatkalle ei tarvinnut lähteä. He eivät silti päässeet todellakaan vähällä sodasta, sillä äitini isä kaatui talvisodassa. Köyhä sotaleski viisine lapsineen ei tietenkään pystynyt majoittamaan evakkoja. He kuitenkin ponnistelivat saamistaan lähtökohdista elämässä eteenpäin. Heille riitti yhteiskunnan apua, niukalti, mutta kuitenkin. Yritteliäisyydellä pyrittiin lisäämään kapeaa peruselantoa.
On hienoa nähdä, että on edelleen ihmisiä, joilla on sydäntä lähimmäisten hädälle. Facebookissa on nyt ryhmä Refugee Hospitability Club, jossa keskustellaan pakolaisten majoittamiseen liittyvistä asioista. Varmaan siellä on muitakin pakolaisten auttamiseen liittyviä ryhmiä.
Kaikilla ei ole mahdollisuutta majoittaa pakolaisia, mutta monia muitakin keinoja on. Voi lahjoittaa rahaa tai vaatteita. Voi toimia yhdessä muiden kanssa erilaisten julkisten tilojen saamiseksi pakolaismajoitukseen. Voi kerätä rahaa jonkin organisaation kautta tapahtuvaan toimintaan.
Minä en ole tehnyt juuri mitään, mitä nyt hieman kirjoitellut asiasta. Olen vasta havahtunut siihen, että tilanne alkaa muistuttaa Suomen evakkohistoriaa, vaikka volyymit ovat pienet siihen verrattuna. Minulle on valjennut se, että tätä haastetta ei voi sälyttää vain yhteiskunnalle, jonka kautta jaettavalle rahalle on paljon ottajia.
Hyvin pienen askeleen olen toistaiseksi ottanut. Jäin syövän vuoksi viime vuonna pois SPR:n keräystoiminnasta. Nyt olen ilmoittautunut takaisin. Seuraava keikkani on Nälkäpäivänä. En tiedä, kerätäänkö silloin rahaa pakolaisille, mutta edelleen on syytä muistaa, että suurin osa hädänalaisista ei lähde pakolaismatkalle. Olen myös liittynyt mainittuun FB-ryhmään. Täytyy seurata, mitä siellä tapahtuu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti