Kävimme pakolaisten vastaanottokeskuksessa

Vaimoni ja minä eli kukkahattutäti ja -setä kävimme Kalliossa vastaanottokeskuksessa. Talo on aika huomaamaton, mikä lienee tarkoituskin.

Menimme viemään laatimaani kyykkäilmoitusta. Minulla oli mukanani kyykkäkarttu ja kaksi kyykkää. Onneksi minun ei ajateltu olevan pahoin aikein liikkeellä, mihin pesäpallomailan tapainen karttu voisi hyvin antaa aihetta. Odotustila näytti kuivakalta virastolta. Nuorehkoja miehiä istui ja seisoi joka puolella. Luukun takana istui elämäänsä kyllästyneen näköinen virkailija. Asetuimme jonoon. Luukun vieressä oli oikein kuva, jossa neuvottiin, miten jonossa seistään. Jonottaminen näytti käytännössä samalta kuin mitä olin nähnyt Kreikassa. Palveltavan henkilön kummallekin puolelle asettui porukkaa. En tosin tiedä, oliko heillä asiaa vai notkuivatko siinä muutoin vain. Virkailija poimi minut kuitenkin vuorollani ja oli ystävällinen. Puheesta kuulin, että hänkin lienee maahanmuuttaja, ehkä venäläinen.

Kerroin lyhyesti aikeemme ja hän kehoitti jättämään lappumme ilmoitustaululle. Niin teimme.

Olimme etsineen ennen tuloamme sopivaa pelipaikkaa. Torkkelinmäen Pengerpuistossa näytti olevan sopiva hiekkakenttä.

Kävin parissa miesjoukossa puhumassa ideastani. Ensimmäisessä kuunneltiin, mitä sanoin, mutta kukaan ei ollut kiinnostunut. Joku toivoi jalkapalloa. Suomella pärjäsimme. Kiitettiin kuitenkin.

Toisesta ryhmästä löytyi yksi kiinnostunut. Hän oli muita herkemmän näköinen, ehkäpä kouluttautunut, jos nämä nyt liittyvät toisiinsa.

Sanoin tulevani sunnuntaina puoli kahdelta paikalle ja niin kirjoitin ilmoitukseemmekin. Saapa nähdä miten käy. Pelipaikka on kävelymatkan päässä.

Tämä ensimmäinen kontakti opetti, että minkään hyväntuntuisen idean toimiminen ei ole itsestäänselvää. Pakolaiset ovat ilmeisesti varuillaan, vaikka sitä ei näe heidän kasvoistaan. Vaikea sanoa, mistä se johtuu. Ehkäpä joku pakolaisten kanssa työskentelevä osaisi vastata.