Nukuin taas pitkän pitkän yön. Heräilin aamulla, mutta jatkoin taas. Kello lähenteli yhtätoista, kun nousin. Jostakin tuon täytyy johtua. Ehkäpä kemoaivoista. Ilmeisesti kehoni mukaan lukien pääni tarvitsee lepoa toipuakseen viime vuodesta. Kai tämä voi olla syövän uusiutumistakin.
Olen ollut suorittajatyyppi. Jatkuvasti olen yrittänyt kehittyä ja ponnistella kohti tavoitteita. Varmaan on hyvä, että olen joutunut jäähylle. Minun täytyy keskittyä siihen, että selviän työstäni. Siinäkin on tietämistä, vaikka olen osa-aikaeläkkeellä. Hieman hermostuttaa, kun huomenna alkaa kolmen päivän opetusputki. Väsynkö taas yhtä perusteellisesti kuin viime viikolla?
On hyvä totutella elämään siten, että kokee riittävänsä vaikkeivat omat suoritukset ole kovin erityisiä. Ihmiset - ja minä erityisesti - kaipaavat empatiaa. Tämä bloggaaminen on yksi tapa saada sitä. Kai tähänkin tulee välillä suorittamisen makua, mutta ylipäätänsä tämä on mukavaa puuhaa. Sellaiselle kannattaa varmaan antaa sijaa.
Kun suorituspuuhat vähenevät, huomaa arkisen olemisen merkityksen. Yhteiset puuhat vaimon kanssa varmaan kannattelevat parisuhdetta. Viime aikoina olemme yhdessä olleet pakolaisten auttamishommissa. Se tuntuu merkitykselliseltä ja sitä voi tehdä omien voimien mukaan. Läheisten kanssa oleminen on tietysti korkealla prioriteettilistalla.
Olen suorittanut taiteeseen liittyviä kursseja TaiK:in avoimessa. Yksi syövän takia kesken jäänyt odottaa täydentämistä. Se ei tunnu enää niin tärkeältä. Olen tosin ilmoittautunut keskiviikkona alkavalle sarjakuvakurssille. Aika on hankala, koska sattuu iltaan, jolloin minulla on ollut tunteja päivällä ja seuraavana aamuna odottavat uudet. Katsotaan viekö mukanaan ja jaksanko. Jos homma ei tunnu omalta, on varmaan kyettävä lopettamaan.
Kirjoitin aikoinaan pitkään blogia leppoistamisesta. Slow life oli muotia. Pohdiskelin aihetta suunnasta ja toisesta. Teoreetikko olin. Tarvitsin viime vuotisen kovan koulun päästäkseni käytäntöön.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti