Päivän päätapahtumista ensimmäinen oli TT-kuvaus. Nuori neito kärräsi minut pyörätuolissa Torniin poliklinikalle. Näin osaston käytävässä eilisen uuden tuttavuuteni, joten hän on elossa eikä siis ollut aamullisen elvytyksen kohde. Tuskin hän olisi siinä seissyt, jos olisi niin rankka toimenpide takana eikä ollut onneksi joutunut kylmiöönkään. Neitokainen kertoi, että hänellä tulee 20 askelta päivässä hommia tehdessään. Se merkitsee noin 15 km:n kävelymatkaa päivässä. Myönsi, että ei tarvitse liikkua sitten työn päälle.
Näissä logistisissa siirroissa tunnen itseni tavaraksi. Voisin aivan hyvin kävellä itse, nyt kun olen aika hyväkuntoinen. Siirto tapahtuu nopeammin kun hyväkuntoinen vahtimestari vie. Potilasta ei yksin voi päästää hortoilemaan, koska jos hän eksyy tässä massiivisessa sairaalakompleksissa, hän ei ehkä ehdi toimenpiteeseen ajallaan. Siis tavara vain kärryyn ja menoksi. Perillä lasti jätetään kuin lavallinen kopiopaperia odottamaan noutajaa. Siinä sitä istutaan ja odotetaan ilman muita virikkeitä kuin ympäristön tarkkailu. Onneksi yleensä ei joudu odottamaan pitkään.
Neitokainen jätti minut siivouskoneen kohdalle käytävään. Takanani oli röntgenosasto ja edessäni olevalla seinustalla toimenpidehuone. Luulin olevani matkalla kantasolunäytteen ottoon ja arvelin sen tapahtuvan toimenpidehuoneessa.
Vuorossa olikin tietokonetomografia ja minut vietiin lähellä olevaan huoneeseen, jossa tuttu futuristinen teleportti odotti. Siitä vain pitkälleen. Kädet pään taakse. Varjoaine letku kytkettiin ja lavetti alkoi liukua edestakasin laitteen reiässä. "Sisäänhengitys, hengittämättä, saa hengittää". Varjoaine lämmitti nielua, vatsaa ja alapäätä, jossa tuntui kuin olisi laskenut alleen.
Operaatio oli pian ohi. Sitten minut vietiin käytävään odottamaan paluukyytiä.
Olin taas tavara.
1 kommentti:
Tavara, mutta arvokas tavara. Jaksamista sairaalaelämään ja toivonkipinöitä, kummityttö
Lähetä kommentti