Istuin edelleen osaston päiväsalissa ja odotin anestesialääkäria rei'ittäämään minua. Hoitaja levitteli välillä käsiään käytävässä, kun häntä ei kuulunut.
Hoitaja tuli luokseni ja kysyi, voisiko hän vielä yrittää. Lupasin. Hän teki minuun vielä kaksi reikää, mutta ei tulosta.
Onneksi anestesialääkäri saapui vihdoin, esittäytyi ja alkoi hommiin. Hän hoiti homman tuosta noin vain. Montakohan kymmentätuhatta pistosta pitää tehdä, että saavuttaa moisen taidon. Kanyylin paikka tosin ei ole erityisen edullinen, käsivarren tyvessä kämmenen yläpuolella.
Kanyyli on nyt nirppanokkainen. Pidin kyynärvarttani rauhallisesti sohvan kaiteella, mutta siitä huolimatta morsiaimen laite vikisi tuon tuostakin virtauksen puutetta.
Tankkaus saatiin hoidetuksi. Sen netto kesto oli puolisentoista tuntia, mutta olin osastolla viidestä yhdeksään.
Suonet tuntuvat olevan kuin matoja, jotka pakoilevat syvyyksiin , kun joku möyhii maata. Ehkä suoneni ovat hoitojen rappeuttamia ohuita luirija, jotka viihtyvät syvällä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti