Hajamielisyys voi maksaa, kun on vauhti päällä

Tämänpäiväiset hommailuni ovat taas osoitus siitä, että projektityö ei sovi minulle. Olen tehnyt ensimmäistä ohjausvideota Taide ja kulttuuri -kursseilleni. Jos minun olisi pitänyt sanoa jokin tuntiarvio siitä, kauanko menee aikaa, arvio olisi varmaan mennyt päin seiniä.

Jos minulle maksettaisiin erikseen vaikkapa kolmesta tunnista, saisin varmaan jotakin aikaan siinäkin ajassa, mutta olisin hyvin tyytymätön tulokseen. Sisältö syntyy silloin kuin teen sitä. Ei sitä voi tietää kauanko siihen menee.

Puhuminen läppärin kameraan jännitti, varsinkin kun vaimo oli läsnä. Kun sain kuvauksen vauhtiin, se alkoi sujua. Pohjana on toki kurssin opetussuunnitelmateksti, mutta otokset alkoivat syntyä päähänpistoina. Mukavaa hommaa.

Kun kävin viemässä vaimoni Ateneumiin, jossa hän vierailee kahden siskonsa kanssa, tuli mieleeni kuvata arkkitehtuuria ja taidemuseoita videotani varten. Niinpä jätin auton Rautatietorin reunaan ja kävin pikaisesti kuvaamassa Ateneumia, Kansallisteatteria ja Aleksis Kiven patsasta. Palatessani totesin saaneeni sakon. Virkailijat olivat vielä lähettyvillä ja kysyin toiselta, missä maksuautomaatti on, kun en ollut sitä löytänyt. Olin katsonut sitä Mikonkadun itäpuolelta, mutta se olikin keskellä katua toisella puolella parkkipaikkaa. Mikäpä auttoi, olisi minulla ollut kolikkoja, mutta kun hajamielinen olen, kärsimätönkin vielä. Kahdeksankymmenen euron lysti. No, laivojan uppoo. Harmittaa kuitenkin.

Menin sitten koululle palaveriin, Mieleeni oli tullut, että voin kuvata koululla olevaa taidetta ja niin teinkin. iPhoneni virta oli loppumassa, mutta sain Helpdeskistä piuhan lainaksi.

Valitettavasti minun pitäisi saada video runnottua kokoon tänään, kun pitäisi päästä arvioimaan päättyviä kursseja.