Liisa-tätini nukkui pois tänä aamuna. Sisukas Liisa on nyt poissa. Hän oli syövän tuttu. Nyt hän saa levätä matkan vaivoista.
Liisa syntyi vuonna 1939. Isästään hän ei voinut muistaa mitään, koska tämä kaatui talvisodassa seuraavan vuoden maaliskuussa.
Mieleni on haikea. Puhuin viimeksi hänen kanssaan puhelimessa viime vuonna. Mukavaa, että viimeiseksi muistokseni jää hänen reipas äänensä.
Liisa on kuulunut omaan lapsuuteeni. Hän asui Porissa perheineen. Olin lapsena mummolassa Porissa ja tapasin häntä myös kyläilyjen yhteydessä. Aikuisena kontakteja on ollut harvemmin.
Vanhempien polvien poistuessa kosketukset lapsuuteen katoavat ja jäävät muistoiksi. Kun aikaa kuluu ja meidän nuorempienkin aika koittaa, mennyt ei elä enää edes muistoissa. Valokuvat jäävät, mutta yhä harvemmalle ne kertovat mitään.
Sellainen on elämän kulku.
Kuvassa oleva maalaukseni on vuodelta 2013.
2 kommenttia:
Liisa oli mun kummitäti ja soitteli/laitto tekstareita erityisesti viime aikoina usein. Ei taida olla kuukauttakaan siitä, kun hän soitti ja jutusteli kaikenlaista ja kyseli minkä kokoista ja väristä sukkaa sais laittaa puikoilta tulemaan. Kertoi silloin myös osallistuvansa melkein päivittäin johonkin eläkeläisten harrastushommiin ja kuulosti olevan oikein hyvässä vedossa. Haikea mieli on hänen kuolemastaan, mutta toisaalta tuntuu hyvältä, että pääsi pois, kun fyysisiä vaivoja kuitenkin oli paljonkin.
Joo, Liisa oli sisukas täti. Oli elämässä kiinni, vaikka vaivoja oli.
Lähetä kommentti