Näköisyydestä ja hautajaisten merkityksestä

Näköisyys on todella monitahoinen asia. Isäni äiti sanoi aikonaan, kun olin pikkupoika, että minussa on "Kukkoi näkköö". Olin siis tullut isäni isän sukuun, Kukkoihin. Olen vaaleaverinen ja sinisilmäinen kuin kukot. Isäni nuorimman veljen näköiseksikin on sanottu.

Hassua on, että kun kasvatan parran, minusta tulee enoni näköinen tai ainakin olemukseen jotakin samankaltaisuutta. Siitä todistaa tapaus, josta kerroin illalla. Muutkin ovat havainneet samaa. Enoni oli väritykseltään kuin äitini, hyvin tummatukkainen ja ruskeasilmäinen.

Voi olla, että syövän tummentamalla tukallani on osuutensa asiassa.


Möhlimme eilen ja myöhästyimme, mutta oli mukava tavata sukulaisia muistotilaisuudessa. Nämä tilaisuudet ovat ainutlaatuisia, koska niissä tapaavat sellaiset ihmiset, jotka eivät juuri muutoin tapaa, ainakaan kaikki. Oireellista on, että edellisestä sukupolvesta oli vain yksi henkilö paikalla. Muitakin on vielä, mutta eivät voineet terveydellisistä syistä osallistua.

Liisa-täti on nyt poissa. En tule koskaa unohtamaan hänen iloista temperamenttiaan. Olen onnellinen, että hän soitti minulle viime vuoden puolella ja kyseli syövästäni. Hänen energinen puheenpartensa oli ennallaan.

Tapasin pikkuserkkuni, jonka olen nähnyt ehkä kerran sen jälkeen, kun olimme tenavia. Hän puhui minulle gungaa gungaasta. Hänen äitinsä, joka ei voinut tulla paikan päälle, oli sanonut, että kai se Gungaa Gungaakin tulee paikalle. Tämä viekin kauaksi, sillä gungaa gungaa oli minun ensimmäinen sana-aihioni. Silloisen kotini lähellä oli rata. Minä olin katsonut ikkunasta kiskobussiksi kutsuttua junaa ja sanonut noin.

Tapasin myös serkun, jota en ole nähnyt vuosikymmeniin. Liisan poika asuu nykyään kahta maata, Suomea ja Brasiliaa.

Liisa oli suunnitellut hautajaisensa etukäteen. Söimme kalakeittoa, mikä sopi hyvin meille kalastajienkin jälkeläisille. Kahvin kanssa saimme kinuski- ja tiikerikakkua. Liisa oli läsnä oman suunnittelunsa kautta.

Aika kuluu. Mieleeni on piirtynyt hetki, jolloin Liisa hyvästeli miehensä, kun tämän arkkua suljettiin ennen hautausta. Nyt he molemmat ovat tuonpuoleisessa odottamassa onnellisina tulevaa. Niin uskon.

Hautajaiset ovat mahdollisuus uudistaa ja vahvistaa sukusuhteita. Näin käy tai ei käy. Nuorille polville hautajaiset ovat mahdollisuus saada tuntumaa kauemmaksi sukumenneisyyteen. Valitettavasti kukaan omista lapsistani ei tullut mukaan. Sisarieni jälkeläisiä oli jopa monesta polvesta.

Rivien harvetessa muistot säilyvät. Vähitellen ne muuttuvat vain nimiksi, jotka silloin tällöin saattavat pilkahdella puheissa, mutta jotka eivät nuoremmille polville sano juuri mitään. Jotkut irralliset tapahtumat saattavat joskus palautua puheisiin. Sitten ne vaipuvat unholaan.

Kun hyvästelimme Liisaa, me varttuneet sukulaiset hyvästelimme samalla omaa lapsuuttamme. Osa minun varhaista todellisuuttani oli sotalesken ja hänen perhekuntansa elämä sodan jälkeisessä Porissa. Sitä ei enää ole. Paikkojen merkitys meille on aivan toinen kuin nuorille sukupolville, jotka asuvat seudulla nyt.

Käväisin tilaisuuden jälkeen isoisäni haudalla Keski-Porin kirkon sankarihautausmaalla. Siellä myös yksi sisareni ja hänen perhekuntaansa.

Sitten ajoimme tervehtimään yhtä eläkkeelle jäänyttä työkaveriani ja samalla näimme tauluni, jonka hän on minulta ostanut ja kehystyttänyt. Oli mukava nähdä välitöntä ja hyväntuulista Kaisista. Hän asuu samalla suunnalla, jossa mummolani oli aikoinaan. Kaisiksen asunto on todella viihtyisällä paikalla lammen rannalla. Lampia on useita. Ne ovat syntyneet siksi, että paikalla on aikoinaan tehty tiiliä ja kaivettu savea tykötarpeiksi. Niitä tekivät Kaisiksen isovanhemmatkin muiden hommiensa ohessa.

Paikka liittyy minunkin historiaani, koska luultavasti lapsena olen käynyt syöttämässä sorsia juuri täällä. Muistoihini kuuluu, kun innostuin niin heittämään leivän- tai pullanpalaa niin, että molskahdin lampeen. Heikki-enoni kuljetti märän pojan mummolaan pyörän tarakalla. Vanhoissa valokuvassa istun mainitun pikkuserkkuni kanssa lammen rannalla luultavasti juuri täällä.

Oli voimaannuttavaa nähdä oma teos, jota en ole nähnyt moneen vuoteen. Ajatella, minä olen tehnyt tuollaisen.

Kotimatkalla ajoimme Pormestarintie kymmenen ohi ja siellä puolitoistakerroksinen seisoi edelleen paikallaan. Sotaleskimummoni perheineen sen rakensi 40-luvulla. Muitakin hautajaisvieraita ajeli siellä kunnioittamassa paikkaa katseillaan.

Istuin muistojuhlassa serkkuni Annun vieressä. Hän asuu Vaasassa. Hänen kanssaan olemme sopineet, että tapaamme kesällä, kun reissaamme Vaasan tienoilla.

Lämpimät kiitokset teille Marja ja Markku!